Seija Eklund
RAKKAUTTA KORONAN AIKAAN
Onpa se pieni ja herttaisen näköinen. Lintu kallisteli päätään kuin kuunnellakseen tai ymmärtääkseen puhettani. Myyjä esitteli minulle pientä papukaijaa häkkeineen.
”Se on aivan liian kallis minulle”, sanoin. ”Et tule pettymään jos valitset tämän linnun”, sanoi kauppias. ”Miten niin”, kysyin. Kauppias vilkuili olkiensa yli kuin varmistaakseen ettei muita asiakkaita ollut kuuloetäisyydellä ja kuiskasi, ”Tämä lintu osaa puhua”. ”Eikös ne muutkin osaa matkia ihmisen puhetta”, sanoin. ”Kyllä, mutta tämä ei matki, vaan puhuu omasta päästään”, sanoi kauppias. ”Eihän noin pienen linnun päähän voi sopia paljon ajatuksia”, sanoin. Aikani siinä sitten tingittyäni päätin ostaa linnun häkkeineen ja sain sitten kaupan päälle siemeniäkin.
Heitin huivini häkin päälle ja kannoin linnun kotiini. Asetin häkin keittiöön ikkunan eteen, jotta lintu voisi katsella ikkunasta ulos. Olin kuullut, että papukaijat ovat hyvin seurallisia ja jos en ole aina kotona, niin sillä on ehkä mukavampaa seurata, mitä ulkona tapahtuu. Laitoin siemeniä ja raikasta vettä häkkiin. Yöksi peitin häkin ja menin nukkumaan.
Seuraavana aamuna menin keittiöön ja vedin peitteen pois häkin päältä. Sitten ryhdyin valmistamaan aamiaista itselleni. ”Hyvää huomenta”, kuului häkin suunnalta. Hätkähdin. Mitä ihmettä? Taisin vähän naurahtaa epäuskoisesti. Kun käänsin selkäni linnulle, hakeakseni maitoa jääkaapista, lintu jatkoi. ”Voisit käyttää värikkääämpää aamutakkia”. ”Mitä ihmettä, sanoiko tuo lintu jotain aamutakistani”?
Olenko ostanut ihan oikean G. Pula-ahon, niin kuin siinä 1960-luvun Ruljanssiriihi hupailussa, jota kuuntelin silloin joskus. Tosin tämä lintu puhuu kirjakieltä eikä slangia kuten G. Pula-aho. Ehkäpä näen unta vielä ja kunhan saan tuimat kahvit juotua, niin herään kokonaan.
Istuin keittiön pöydän ääreen juomaan kahvia ja katselin pientä lemmikkiäni tarkemmin. Se oli kauniin sinivihreä. Se pörhisteli ja ravisteli itseään, otti sitten sivuaskeleita orrellaan ja ojenteli pikkujalkojaan vuorotellen. ”Pistäpä jotain reipasta musaa radiosta”, se pyysi. ”Ei tekisi sinullekaan pahaa pikkujumpat, näytät aika jäykältä”, totesi lintu.
Jumpattuaan lintu kallisti päätään taaksepäin ja selvitteli kurkkuaan tuottamalla erilaisia ääniä. Aika hassua. Ostinko itselleni taikalinnun vai olenko sekoamassa päästäni oltuani liian pitkään itsekseni. Ehkä hallusinoin puhuvan linnun seurakseni? Oli mitä oli, päätin nauttia tilanteesta.
Avasin radion ja etsin musiikkikanavan. Lintu alkoi heilua ja hypähdellä musiikin tahtiin. Minäkin aloin venytellä kehoani samassa tahdissa. Tämähän on hauskaa, totesin. Sitten lintu pyysi minua etsimään politiikkaradio-kanavan, otti kulauksen vettä ja söi muutamia siemeniä sekä kommentoi välillä puhujia.
Tiskasin aamiaisastiat ja ryhdyin sitten lukemaan aamulehteä. Lintu pyysi sulkemaan radion. Se halusi nyt, että luen lehdestä uutisia sille. Jos luin jotain viihteellistä, kuten päivän horoskoopin, se totesi ”pelkkää roskaa”. ”Lue sieltä urheilusivuilta jotain”.
Päivä päivältä aloin viihtyä paremmin ja paremmin kotonani. Olihan minulla nyt pieni seuralainen. Kannoin häkin olohuoneeseen ja katselimme yhdessä telkkaria. Nauroimme älyttömille hömppäsarjoille ja jännitimme dekkareita katsoessamme. Söin omenaa ja tarjosin pikkupaloja linnullekin. Se tuntui nauttivan hedelmästä, joskin huomautti, että voisin ostaa ensi kerralla niitä vihreitä omppuja.
Lauantaina seurasimme luonto-ohjelmaa. Jos sieltä tuli jotain sen kotimaan kuvia, se kertoi olostaan siellä, pientä haikeutta äänessään. ”Haluaisitko, että ostan sinulle parin?” Kysyin. ”En välttämättä, minulla on ollut pari, mutta näin pIenessä häkissä tulee helposti riitaa toisen kanssa. Näin on ihan ok ja minä viihdyn luonasi”, se vastasi. ”No hyvä, annetaan olla sitten näin. Ei minulla olisikaan ollut rahaa toiseen lintuun ja isompaan häkkiin, enkä kestäisi sitä, jos alatte riitelemään keskenänne”. ”Sinulla on aika määräilevä luonne”, sanoin linnulle. ”Joo. Olen mikä olen”, sanoi se. ”Mikäs meidän on ollessa, kahden yksinäisen yhdessä, ei valittamista”, totesi lintu.
Ilta alkoi hämärtää aikaisin. Sytytin kodikkaan valon ja otin kaapista kahvilikööriä. ”Haluatko maistaa?” kysyin linnulta. ”En. Olen absolutisti. Viina sotkee pääni ja alan muistelemaan liikaa vapautta, joten ei kiitos”, sanoi se.
Aika kului koronatalvena, kuin huomaamatta siinä seuraa pidellessä toisillemme. Aloin suorastaan rakastamaan tuota pikkuveijaria. Viihdyimme hyvin yhdessä. Pian tulisi kevät ja lumet sulaisivat. Ehkä sen mukana häviäisi koronan voimakin ja se menisi sinne mistä oli tullutkin.
