Hilkka Rajakorpi
Rankka vuosi:
KUN KORONA MUUTTI KAIKEN
Korona muutti elämäni, kuten niin monen muunkin ihmisen elämän, keväästä 2020 alkaen.
Tosin minun elämäni suurin muutos oli tapahtunut jo 2018 – 2019. Yhdessätoista kuukaudessa koko vanha elämäni oli tehnyt täydellisen kuperkeikan. Olin jäänyt leskeksi, myynyt talomme, ostanut uuden kodin ”vieraasta kaupungista”, tyttäreni perheen läheltä. Ja niinpä olin aloittamassa uutta elämää, ”elämäni viimeistä kvartaalia”.
Uuteen elämääni piti kuulua lastenlasten tapaamisia, kulttuuri- elämyksiä, opiston piirejä. Ja olihan niitä – maaliskuun alkupuoliskolle.
Olin iloinnut lastenlasten vierailuista koulun jälkeen, heidän ystävi- äänkin tuli toisinaan. Meillä oli lettukekkereitä, pitkiä juttutuokioita. Pääsin seuraamaan heidän musiikki- ja tanssiharrastuksiaan, toimimaan apukuskinakin. Kävin myös Helsingissä tapaamassa hyvää ystävää ja oopperassakin.
Tunsin olevani tarpeellinen muillekin, kuin koirilleni ja olin jopa ystävystynyt toisen koiraihmisen kanssa. Muutto Keravalle tuntui kovin oikealta ratkaisulta.
Kieltojen keravakorona ja uhmakkaat mummot
Sitten tuli korona kieltoineen ja rajoituksineen. Kaikki muuttui. Tytär kielsi menemästä kauppaan ja ylemmät tahot käskivät riskiryhmäläisten pysyä pirtissä.
Uusimaa pistettiin kiinni. Ulkoilla sai ja sitähän me koirien kanssa tehtiin. Jännitystä päivärytmiin toi vaihteleva askelten lukumäärä – oltiinko oltu laiskoja vai rikottiinko 24000 askeleen ennätys? No, tulivat tutuiksi Kaleva, Kurkela, Pihkaniitty ym. Ne lenkit varmaan pitivät pään kasassa, sekä lukuisat metsäpolut.
Tyttären perheen kanssa tehdään edelleen (maaliskuu 2021) säännölli- sesti sunnuntailenkkejä, joilla koirani ovat mukana. Kun sisävierailuja ei uskalleta.
Toisinaan uhmasimme kieltoja: me pari pirtissänsä pysynyttä mummuk- kaa (naapuri) vietimme mukavia kahvihetkiä yhdessä.
Vältettiin kaikkea asioimista paikoissa, missä olisi ruuhkaa. Tilattiin ruokalaatikot netistä ja haettiin ne tiettyyn aikaan kaupan takaa. Tai sitten käytiin maskitettuina aamuvarhain kaupassa, kun ei aina viitsinyt läheisiä vaivata.
Toivo nousi keväällä, mutta tulikin rajoitusten kesä
Lähestyvä kevät 2020 antoi lisääntyvän valoisuuden myötä toivoa. Näin Keravan kukkivat kirsikkapuut.
Äitienpäivää vietimme tyttäreni perheen kanssa ulkona terassilla. Silloin lapsenlapsen kysymys, josko voisi istua mummun vieressä, toi palan kurkkuun. Onnellisena nojasi kylkeeni.
Usein mietittiin, että ”mitä, jos tämä tilanne olisi pimeään talviaikaan?” Nyt sekin jo tiedetään.
Kesäjärjestelytkin muuttuivat. Pojan perhe vuokrasi karanteenimökin kymmeneksi päiväksi, ennenkuin uskaltautuivat mökille luokseni. Tyttären perhe oli omaehtoisessa karanteenissa: mihinkään ei saanut mennä, kenenkään kanssa ei saanut olla!
Ja lopulta perinteinen mökkijuhannus isommalla porukalla onnistui. Normaalioloissa meillä olisi ollut yhteensä 175-vuotissynttärit konsertteineen, mutta nythän elettiin poikkeusoloissa. Noilla mentiin.
Syyskuun ruskalappi virkisti mieltä ja tulin toiveikkaana takaisin Keravalle. Olin jo aiemmin ilmoittautunut opiston eri piireihin, vaikka riskiryhmäläisten oli käsketty käyttämään harkintaa kursseja valitessaan.
Oli kiva aloittaa kahvakuula ja ulkojumppa. Mutta sisällä tapahtuvissa harrastuksissa pidettiin etäisyyttä ja maskia. Kunnes taas kaikki loppui.
Ei oikein tahtonut ymmärtää, miksi ulkona tapahtuva liikuntakin piti lopettaa? Vaikka etäisyyttä oli mahdollisuus pitää monia metrejä?
Solidaarisuuttako kaikkia muita kohtaan? Vai oliko helpompi hallita tilannetta, kun kielsi kaiken? Ettei olisi ollut liian monta liikkuvaa osaa palapelissä?
No, myöhemmin ilmenneet tämän talven lumiolosuhteet olisivat varmaan ajaneet meidät ”sisätiloihin”.
Alkoi ärsyttää epäreilut kiellot ja lepsuilu
Vähitellen alkoi ärsyttää monikin asia: nuorisolta ja riskiryhmäläisiltä kiellettiin kaikki, jotta muu väestö voisi elää mielensä mukaan.
Lappiin laskettelemaan – juu, hyvä idea, ulkoilu turvallista, mutta se ”after ski” elämä ei sitten ollutkaan. Tuo vain yhtenä esimerkkinä mainittakoon.
Samoin kaikki muut kuin terveyssyyt, miksi maskia ei voi käyttää, tuntuvat yhä typerämmiltä verukkeilta.
Viranomaisten sanavalintoihin olisi saanut sisältyä ”pakko” – tai edes vahva velvoite vapaaehtoisuuden tilalle. Ilman että on hymistelty yksilönvapauksien kanssa.
Kun talous, nuorten hyvinvointi, koulutus ja heidän elämänsä suunnitelmat suurelta osin kariutuvat, ovat jälkiseuraamukset pahoja. Silloin niillä yksilönvapauksilla ei paljon juhlita.
Meidän kaikkien tulisi ottaa käyttöömme käsite ”vastuullisuus”.
Lisäksi tuntui, että kaiken säätämisen kanssa kului luvattoman paljon aikaa. Ja tiukennusten käyttöönottoihin kului aina vähintään viikko, usein kaksikin päätöksestä.
Lyhyen ja pitkän aikavälin pelkoja
Pelko on kyllä monella lailla hiipinyt pintaan. Muuta ei oikeastaan osaa toivoa, kuin että tämä joskus loppuisi.
Kaikki ns. haaveet on pistetty visusti alimpaan laatikkoon. Jossittelua ei jaksa ja ”sitten kun” -ajatukset tukahtuvat heti alkuunsa.
Lähipelko koskee arkisia asioita: Miten koirilleni käy jos sairastun? Miten minun käy, jos lapseni tai lastenlapseni sairastuvat vakavasti? Miten hoidan minuakin iäkkäämmän sisareni asioita toisella paikkakunnalla, jos hänen tukiverkolleen käy huonosti?
Myös rokotusten viivästyminen pelottaa.
Pidemmän aikavälin pelkoni koskevat lähinnä nuoria. Miten sekaisin kaikki tämä saa joidenkin päät? Niin että paha olo ja turhautuneisuus purkautuvat levottomuutena, kauheina tekoina, toivottomuutena ja päämäärättömyytenä?
Uusi normaali: Jääkö testaamiset ja karanteenit osaksi elämää?
No miten sitten olen pärjännyt? Olosuhteisiin nähden hyvin, mutta minulla on tukenani koirani, tyttäret asuvat lähellä, uuden koiran- taluttajaystävän kanssa ulkoillaan yhdessä ja erikseen.
Juttelen paljon ystävieni kanssa puhelimessa. Olemme tavanneetkin jonkin verran monimutkaisten järjestelyiden avulla. Naapurit ja muut koiraihmiset juttelevat kanssani kadulla. Minulla ei ole myöskään isompia terveysongelmia. Kaikilla ei ole näin hyvin asiat.
Uusi normaali on varmaan sitä, että minkä hyvänsä isomman suunnitelman aiot toteuttaa, varaudut ensin kahden viikon omaehtoiseen karanteeniin.
Käyt varmuuden vuoksi koronatestissä, ennen kuin toteutat sen haaveen. Sen jälkeen käyt taas koronatestissä ja joko olet tai et ole karanteenissa; sairastut tai et sairastu. Spontaanisuus ei tule olemaan päivän sana, ehkä enää koskaan.
Sitä jään kaipaamaan….
